A Conclusion

This one's in English, for anyone who's willing to read.

It's been a while since I wrote anything here. I have adjusted myself to my life here, back home in Finland, and prepared myself for my forthcoming start of studies in Edinburgh, Scotland. I've been pleased to meet all my old, dear friends, and it's been nice and easy, for, however well you get to know people when you spend time together in the deserts and canyons without necessary things like showers, it's always a different thing to have people around you to whom you have to make no impression, for they already know who and what you are.

People tend to ask me "So how was it like?". I've learnt to answer "Well, at least it was warm, it's so damned cold in here!". The reason for my answers being restricted to merely that is the ridiculousness of the other alternative - for, if I wanted to tell something, I should tell everything. And everything is really everything; I have been happy, sad, angry, in awe, confused, certain, good and bad, worried, lucky and in peace, all these in multiple situations and variations, and a lot more. But something I always try to remember to tell is that it was a great experience and that I learned a lot about myself.
I collected here some lists about the goods, the bads, and the learned-its. Some of these I already wrote on the latter half of my stay in the States, others I added now when back home.


What made it worth it:

People - That's always how it goes, isn't it? And ACE people (and people I met here that weren't ACE as well, you guys know who you are) were great. In many different ways, of course. Main thing, however, was the so called positive mental attitude , we went through all kinds of weather, all kinds of work and all kinds of, if I may say, shitty situations, and it was possible to have fun through all that, because of you. Thank you, sweeties.

Places - After spending three weeks in Grand Canyon, what else can I say? But it wasn't just that. The sheer emptiness of Lake Mead, the crazy days and nights of Las Vegas, the hippie-ish small downtown Flagstaff, the beaches of San Diego and Hawaii... All that was great, and all that was very different from what I'm used to.

Work - Physical, exhausting, simple, continuous - that is, everything I hoped and expected. I'm physically in a better condition than I've probably ever been. I have had time to think about what do I want to do with my life. I've carried hundreds of buckets of dirt.

Distance - I guess that's what I was looking for, taking distance from everything and everyone back home. It had two benefits - first, I could try my wings in an environment that had no association with anything back home - different language, completely different people, different culture -, and find out whether the person that I'm back home is really the person I am and want to be. Secondly, I found out what I miss when I'm away from it, what has significance in my life.

Mountains and deserts - Including all the natural things that we don't have back home. It's all just incredible. And huge. I miss the possibility of seeing far, here there's always trees to block the way.

Free refills - I have spent seven hours in a restaurant and during that time I drank at least ten cups of coffee for the total of 1.6 bucks. That's pretty sweet.


What I didn't like:

Bread - The white, sugary stuff. Yuck. I missed karelian pies and real, dark rye bread (even if I didn't really eat rye bread before - now I'm really fond of it). Bagels were good though.

Watching what I eat - In Finland I've never had problems with my weight. I don't need to care about what I eat. In the States everything contains so many calories, basically sugar and fat, that everybody gained weight if they continued eating as they did back home.

Public transport - It sucks. Takes an eternity and costs like hell. On the other hand, it's actually quite understandable, since this is such a huge country.

Poisonous things - I've just now realized how lucky I have been starting my camping career in a country such as Finland where we have the total of one poisonous snake and nothing else. Here I have seen in the nature at least one scorpion, couple of poisonous spiders and a rattlesnake. I've learned to the habit of checking my sleeping bag for anything that might have crawled in it during the day, as well as my shoes in the morning and my gloves everytime I take them off.

Lack of toilets - Imagine you're a kilometer away from the closest toilets and all that surrounds you is a crowded trail and on both sides a high canyon wall. Needed some imagination, indeed, during the 10-hour work days.

Illness - The dark side of living without a family is that even if you feel like of fainting because of fever, you still have to go and buy yourself food and cook it, because no-one else will do it for you. Also it's a lot harder to get rid of an illness when doing physical work, because you can't just doze - as it is if you go to classes etc - but really have to work if you go to work.

Music - I realized how good Finnish music really is, being absent and in a situation where  only was able to listen to Top-40-hits, religious rock (which was actually quite okay, at times) or country. I need the melancholy.


What I learned:

The meaning of a family - It is quite something to have someone who cares for you whatever you do, for who you are solely.

America - For I never wanted to visit that country before, and now I can't wait to go back. It's so much more than what we see here in Europe - yeah, it is shallowness, but it is also variety, positiveness, nature, opportunities.

Smalltalk - I've chatted with a pizzeria service woman about the Lion King Musical, asked "How are you doing?"s from hundreds of hikers in the Grand Canyon etc. That's just how it goes in there.

Mental strenght - I am not physically strong. But what I found out was that that you can get far with sheer stubborness, or sisu, as we say in Finland.

The meaning of music - I love being back, if for nothing else, for being able to play and compose again.

The change of altitude - As a citizen of Finland I have never realized quite how much it affects the
weather when you go higher. In Phoenix, which was just 2 hours train rides away, it might have been 20 degrees celcius warmer than in Flagstaff.

ESTA - If you are travelling under the Visa Waiver program, that is, if you don't have a visa but are allowed to stay in the States for three months, it can in no conditions be extended. So if you have the smallest feeling of maybe wanting to stay for more than three months, get a visa. It costs, but it costs more to fly home and fly back. Learn from my mistakes.

Free range - In Arizona, if you want to herd cows, all you have to do is to let them go. If you are a land owner and don't want cows on your land, you have to build a fence, since it's not on the cattle owners' responsibility. We spent six days building a fence around an archaeology site just because of one Mad Cowman. Welcome to the States.

Buckets - Easiest way to carry a 5 gallon bucket of dirt is on your shoulder. It gives you bruises, it hurts your shoulders, but it's so much easier than anything else.


So, yeah. Thanks, everybody. I'm still going to put an excessive amount of photos on facebook whenever I have a good moment. I hope I'll meet you all some day in one place or another - you can come visit me here in Finland or in Edinburgh or I might pop at your door some day you least expect it. Until then, safe travels :)

Tulevaa kaaosta

Huhhuh! Pitka aika taas viime tekstista, ja tulen olemaan erittain huono kirjoittelija myos tasta eteenpain. Nyt on nimittain niin, etta aikaatulut hitsautuvat ja muotoutuvat ja tulen viettamaan "kotona" enaa muutaman paivan ennen Suomeen paluuta, muuten olen joko toissa tai reissussa. Siispa joudutte tyytymaan kuviin facebookissa ja todennakoisesti suureen yhteenvetoon sitten kun olen vihdoin kotona. Mutta vahan kuitenkin.

San Diego oli jees. Uitiin Tyynessameressa, istuttiin rannalla nuotiolla, tatuoiduin, elama oli siistia. Matkustettiin vanilla jossa oli takana sanky. Oli aikas kivaa.

Viimeisin projektini oli nelja paivaa Wupatki Natonal Monumentilla. Paallisin muisto on se, etta siella tuuli. Ja siis ei sillain kivasti pikkuisesti, vaan niin etta kyparat lentelivat ja kaikilla oli vaikeuksia pysya pystyssa. Teltat lenbtelivat myos. Nukuin viimeisen yon vanissa.

Aikataulu tasta eteenpain:
9.4.-11.4. Albuquerque, NM.
13.4.-20.4. St. George, UT. Kyselyja polkujen kaytosta.
21.4.-26.4. Honolulu, HI.
27.-28.4. Lentokoneessa matkalla kotiin

Pus!

Lyhyt vapaa hetki

Jei! Tai ei oikeastaan jei, vaikka oikeastaan mulla on kylla aika kivaa juuri nyt. Mutta siita huolimatta on aika surullista, etta tanaan loppui viimeinen projektini Grand Canyonissa. Siella tyoskenteleminen oli upeaa, NPS:n ihmiset olivat superkivoja, maisemat olivat tietenkin uskomattomat, koko ajan tapasi vaeltajia ja kaiken kaikkiaan oli aika siistia. Eilen jatimme tunteelliset jaahyvaiset NPS-ihmisille, tanaan Talentille joka jatkaa perjantaina matkaansa pois ACEsta kohti Minnesotaa ja lisaa tulee. On kauheaa kun kaikki vain lahtevat. Ja viela tipotellen eika kerralla.

Mutta niin, oikeastaan mulla on nyt aika kivaa, ja paaasiallinen syy siihen on se, etta huomenna tahan aikaan olen ehtinyt jo maata puoli paivaa rannalla 28 asteen lammossa, silla matka oisi kohti San Diegoa Kalifornian rannikolla. Lahto on viidelta aamulla, koska matka kestaa autolla kahdeksan tuntia. Meista lahtevat mina, Shorty, 22, Ongelma, Isch ja poju seka Kapinallisen kaveri Parta, jolla on auto ja joka lupasi ajaa meidat sinne jos me maksetaan bensat. Koska tama tulee huomattavasti halvemmaksi kuin auton vuokraaminen, suostuimme ilomielin. Sita paitsi Parta on ainakin lyhyella tuntemisella oikein hauska tyyppi, tulee olemaan jannaa viettaa pari paivaa reissussa. Takaisin pitaisi tulla sunnuntaina, seuraava projekti alkaa todennakoisesti maanantaina tai viimeistaan tiistaina (jolloin varmaan vain vietamme yhden ekstrapaivan San Diegossa), mutta kukaan ei oikeastaan tieda mita tulemme tekemaan. Ehka se selviaa.

Mun pitaisi oikeastaan kohta menna nukkumaan tai oikeastaan ensin pakata ja sitten menna nukkumaan, heratys ois tosiaan kuuden ja puolen tunnin paasta enka ole varma uskallanko nukkua autossa kun ajajakin pitaisi varmaan pitaa hereilla. Lisaa kuulumisia siis sitten kun on lisaa aikaa. Pus kaikille siella kotona, on ikava teita ja ruisleipaa!

Lakuja!

Eika! Unohdin edellisessa tekstissani mainita ehka hienoimman hetkeni tahan mennessa! Oltiin tosiaan Sedonassa pyorimassa ja mentiin karkkikauppaan. Oltiin jo lahdossa, kun Shorty vinkkasi etta mun pitais menna katsomaan jotain. Ja, ei ole totta, niilla oli myynnissa Halvan "Finnish Sweet Licorice"! Pitihan sita ostaa, vaikka oli varmaan kylla kalleinta lakua ikina, oisko ollu melkein kuusi dollaria rasiallinen. Mutta tuli ihanan kotoisa olo. Mulla on siita kuvakin.

Otettiin myos kuva meista ja autosta (Shorty puuttuu, se sanoi etta on liian aikaista aamulla, mutta otti sitten kuvan), taa on meidan pihalta. Ja taasen kamera ei avannut linssia kunnolla, joten taiteelliset mustat rajaukset.

Grand Canyonissa taas

Olenpas jattanyt tahan pitkan tauon. Pahoitteluni, ei ole tullut roikuttua koneella niin en ole myoskaan saanut kirjoitettua. Nyt voisin vahan avautua seuraavasta Grand Canyon-projektistani, talla kertaa kuvien kautta, koska oikeastaan moni asia oli pitkalti samalla tavalla kuin viimeksi. Kuvat tulevat aikajarjestyksessa ensimmaista lukuunottamatta, voisin nimittain aloittaa esittelemalla ihmiset ja siihen tarvitaan ryhmakuva. 

Mulla on vahan organisoituneempikin versio tasta, mutta tassa oli jotenkin soposti meininkia. Ihmiset vasemmalta oikealle, ylarivi ensin, Kapinallinen, Shorty, Hujoppi, Poju, Ongelma (kasvissyoja, joten aina piti tehda omat ruuat. Ma olin ongelma ekalla rundilla allergian takia, talla kertaa ei syoty kalaa), Isch (mun ikainen belgialainen poika, vahan pahishenkea) ja Soluttautuja ja alarivissa Talent, Sweetie (meidan valvoja), mina, 22 ja Triple-A.

Tassa kuvassa ollaan vasta matkalla. Pysahdyttiin, niin kuin viimeksikin, lahjatavarakaupassa ja pitihan sita ottaa kuva hassujen hattujen kanssa. Ma itse asiassa sitten ostinkin tuon hatun, se oli mukava ja lammin, vaikka ei sita kylla tarvinnut kanjonissa kuin siella oli niin kuuma. Ei ole aitoa elainta. Mulle tuli mieleen lahinna akuankkapartiolaiset, mutta kaikki muut ilmoittivat etta naytan davy crocketilta.

Olihan mulla ryhmakuva reissun alustakin! Tassa ei kuitenkaan ole kaikkia, joten jatan tuon edellisen tonne ylos. Tasta kuvasta, samoin kuin edellisesta ja parista muustakin, saan kiittaa Ongelmaa, joka ystavallisesti latasi omat kuvansa mun ulkoiselle kovolle. Ja vasemmalta oikealle: Sweetie, Hujoppi, 22, Poju, sitten on joku poika kai edellisesta ryhmasta jonka nimea en tieda, Talent, Isch, mina, Ongelma, Triple-A ja Shorty. Taustalla Grand Canyonin etelarinne. Sinne sit mentiin.

Taas oli synttarijuhlat projektissa, talla kertaa Talentin, joka taytti, kuten suuren utelun jalkeen saimme kuulla, 35. Sweetie oli ostanut ja koristellut kakun, kynttilaa ei ollut, mutta kaytimme kaarittya tupakkaa. Kuvassa Kapinallinen, Triple-A, Talent ja kakku meidan leirissa, jossa kuten nakyy on varsin kivat maisemat. Tama siis ihan ekana iltana.

Tokana iltana paatimme hikisen tyopaivan jalkeen marssia joelle uimaan. Mun ei varmaan olisi kannattanut menna, ekstra-viisi mailia ala- ja ylamakea ei varmaan ollut mitenkaan parantava elementti, mutta olenpahan nyt sitten uinut Colorado-joessa. Yllaolevassa kuvassa Black Bridge jonka yli menimme rannalle ja Ongelma, joka kaveli perassani. 

Tama on ehka yksi mun suosikkikuvista koko amerikanreissulta tahan mennessa. Yritettiin lavastaa tilanne niin etta hypattais kaikki samaan aikaan, mutta ilmeisesti vain Triple-A ja mina oltiin tasmallisia, Shorty on viela rannalla ja Sweetie ja 22 ovat jo vedessa. Ma olin juuri vasta paassyt alas enka ollut viela kaynyt vedessa. Oli kylmaa. Tamakin on Ongelman ottama kuva.

Ja iloiset, palelevat uimarit, mina, Sweetie, Triple-A, 22 ja Shorty.

Ylos tullessamme Sweetie ja Triple-A halusivat, etta otan kuvan kun he seisovat kasillaan, taustalla auringonlasku. Kasilla seisomisesta ja muista hyodyttomista taidoista tuli taman reissun teema, koska Talent osasi lisaksi tasapainotella esineita leukansa paalla. Ja toki muidenkin piti sitten kokeilla.

Ma tajusin vasta, etten oikeastaan ottanut yhtakaan kuvaa muuleista kummallakaan reissulla. Onneksi Ongelmalla oli. Muulit siis roudasivat tavaraa meille ja Phantom Ranchiin, joinain paivina ne ohittivat meidat jopa neljasti (kaksi kertaa alas ja kaksi ylos), joinain ei kertaakaan. Kun muulit tulivat, piti tyot lopettaa, maassa olevat reiat tukkia, jotteivat niiden kaviot jaisi kiinni, tyokalut siirtaa polun sisapuolelle ja itsekin siirtya sinne odottamaan (sisapuolella tarkoitan siis ylamaen puoleista puolta). 

Talla kertaa paasin tekemaan ihan kunnon kivityota sankojen kantamisen sijaan. Pitihan sita vahan sitten ottaa kuvia, tassa poraan kivista maata pionjarilla eli kiviporalla, taustalla National Park Servicen tyontekijoita. Vahan on ylivalottunut kuva, mulla oli kamerassa jotkut omat asetukset jotka toimivat hyvin esim. Suomessa mutta taalla on niin kirkasta etta kaikki ylivalottuu.

Mina ja ensimmainen oma boksini, oikeastaan Hujoppi teki suurimman osan paatoksista mika oli aarimmaisen arsyttavaa valilla, koska se ei ollut oikeastaan tehnyt sita kovinkaan paljoa enempaa kuin mina. En kuitenkaan voinut valittaa, silla ekoina paivina multa lahti aani, mika vaikeutti kommunikaatiota Boksit rakennettiin niin etta ensimmaisena (jo ennen kuin me tulimme paikalle) rakennettiin nelja tuumaa muita korkeammalla olevat avainkivet, joiden paalla seison kuvassa. Sen jalkeen rakennetaan vastakkainen rivi ja nain muodostuu ikaan kuin laatikko, joka sitten taytetaan kivilla. Kivia hakataan taltalla ja vasaralla niin kauan, etta ne ovat tasmalleen oikealla korkeudella ja kontaktissa kaikkien viereisten kivien kanssa. Nain rakenne on tukeva ja kestaa muulit ja muut.

Yhtena iltana paatettiin kiiveta kivikaarelle, jonne piti marssia puolisen tuntia pahuksen jyrkkaa rinnetta polkujen ulkopuolella. Se oli tuskaisaa, tosin lopussa oli jo niin jyrkkaa etta piti kiiveta ja se oli oikeastaan aika kivaa. Kaari oli kuitenkin kaiken vaivan arvoinen, kaiken muun ylapuolella, sielta nakyi joelle ja leiriin ja joka suuntaan. Katseltiin auringonlaskua.

Oltiin kaarella Ongelman ja Hujopin kanssa, Pitihan sita sitten ottaa itselaukaisin-yhteiskuvia ja muita poseerauskuvia (kuten tata edellinen kuva).

Tallainen kivikaari, siis. Tassa jo lahdossa takaisin leiriin, ei haluttu kiiveta alas pimeassa.

Viimeisen kokonaisen paivan aamuna herasin, puin, avasin teltan vetoketjun ja ulkona naytti talta. Pitihan siita ottaa kuva.

Tama on taas Ongelman kuvia. Taukohetki tyopaikalla viimeisena paivana, tassa nakyy kaikki. Alhaalta ylos ja takaisin: Isch, Shorty, Talent, mina, Sweetie, ihanat National Park Servicelaiset, Soluttautuja, Kapinallinen, 22, Triple-A, Hujoppi ja Poju.

Vikan illan nuotio. Istuttiin Triple-An kanssa ison kontin paalla, siksi tama on ylhaalta kuvattu.

Vaellettuamme viisi mailia ylamakeen ja ulos kanjonista menimme syomaan aamiaista Bright Angel Lodgeen, joka on hotelli etelareunalla. Ehka elamani paras cappucino (johtuen olosuhteista) ja taas vahan joukkoon kuulumaton olo, me hikiset, likaiset tyontekijat ja kaikki puhtoiset hotellivieraat.

Paatan aina ottaa kuvia myos ryhmaillalliselta ja aina unohdan, mutta on mulla tama yksi. Tapana siis menna syomaan keskiviikkoiltana projektin jalkeen, on aina kiva nahda ihmiset koska kaikki nayttavat niin erilaisilta puhtaina ja kaupunkivaatteissa.

Tallaista talla kertaa. Eilen olimme pyorimassa kaupungilla St. Patrick's Dayta ihmettelemassa, myos National Park Servicen herrat tulivat Flagsiin ja meilla oli oikein mukavaa. Tanaan vuokrasimme 22:n, Ongelman ja Shortyn kanssa ihanan punaisen kuplavolkkarin ja pyorahdimme sopossa pienessa naapurikaupungissa Sedonassa, joka oli lahinna taynna turistikauppoja mutta nekin olivat oikein sopoja. Matkalla takaisin kavimme Barnes & Noblessa ja ostin pari kirjaa. Huomenna hyodynnamme viela autoa (palautus kahdeltatoista) ja heraamme ajoissa menemaan Flagstaff Malliin shoppailemaan, se kun on kavelymatkan ulottumattomissa.

Tallaisia taalta. Talla kertaa olen kuunnellut lahinna paikallista bluegrassia, meilla oli yksi levy mukana koko projektissa joten molemmat kahden tunnin ajomatkat kanjoniin ja sielta pois kuuntelimme sita. Yhteensa varmaan noin viidesti. Nyt kivasti googlettamalla loysin bandin nimenkin, se on Muskellunge Bluegrass, loytyy myspacesta ainakin. Biiseista erityisesti High Country ja Bright Angel Song jaivat mieleen.

Hei! Muuta jannaa mun elamasta, silta varalta etta jotakuta sattuisi kiinnostamaan: mulla on nyt ainakin yksi opiskelupaikka yliopistossa ensi syksylle. Heriot-Watt University, German-Spanish, translating and interpreting. Sen lisaksi mikali paasen hyvin arvosanoin lapi IELTSista voin myos valita Edinburghin yliopiston, josta ehdollisia tarjouksia tuli kahteen opinto-ohjelmaan, Russian and Linguistics ja Celtic and English Language. Muutto taitaa siis olla edessa syksylla.

Lisaa kuulumisia myohemmin taasen. Reissun puolivalissa alan olla nyt, tulee olemaan erittain kummallista palata kotiin.

Kotielamaa ja sairastelua

En sitten lahtenytkaan Phoenixiin. Siita oli niin paljon haslinkia ja totesin aamulla voivani sen verran huonosti etta ei huvittanut. Se olikin sitten fiksu paatos, silla olen ollut sairaana melko lailla siita astiHei! Biisi ja jos olisin lahtenyt, olisin vain sairastanut tien paalla. Nyt olen siis kokenut yksinasumisen kirouksen (talon pojat kun lahtivat Phoenixiin), sen etta vaikka on kipea ja huippaa, pitaa silti menna kauppaan ostamaan ruokaa ja valmsitaa se. Valmistinkin sitten kerralla kolmeksi paivaksi kanaa ja riisia (taalla mitaan ei saa pienissa annoksissa) ja olen nyt syonyt sita siita lahtien. Suurimman osan ajasta olen maannut sohvalla kampassani ja jonkin aikaa olen myos viettanyt naapurikampan sohvilla kun taalla ei tarvitse olla yksin. Yoni olen myos nukkunut naapurissa, kun iso talo kokonaan itsella tuntuu ahdistavalta ja taalla (siis taalla naapurissa, olen taalla tallakin hetkella) tosiaan on aika paljon tyhjia sankyja.

Tanaan aloin jo tuntea oloni paremmaksi ja koska Triple-A ja Shorty tulivat Phoenixista ja auton vuokraa kesti viiteen asti, paatimme lahtea pienelle reissulle. En tieda oliko se terveyden kannalta kovinkaan kannattavaa, mutta muulta kannalta se ehdottomasti oli. Kavimme katsastamassa Wupatki National Monumentin joka on siis 900 vuotta vanhan intiaanikylan rauniot ja Sunset Craterin (samalta aikakaudelta oleva tulivuorenpurkauskraateri). Oli kylla hienoa. On mulla kuviakin mutta kamera on toisessa kampassa.

Jaa, mitakohan muuta. Ei kai oikeastaan mitaan. YO-asioita olen katsellut, samoin kesatyoasioita. Saa nahda mita kay, vaikea hakea mitaan taalta kun en ma paase haastatteluihin tms.

Hei! Pitkasta aikaa musasuositus. En oikeastaan tykkaa kyseisesta biisista, mutta se on soinut taalla radiossa niin paljon etta se tulee ikuisesti muistuttamaan mua tasta reissusta. Kyseessa siis Mumford & Sons - Little Lion Man. Lause "I really fucked it up this time, didn't I my dear?" on ihanan suora ja jotenkin niin hups etta se osuu. Suosittelen myos Samuli Putron Ala sammu aurinko-levya, joka ilmestyy 16.3. ja jota siis en ole viela kuullut mutta jonka biiseja olen kuullut livena ja erityisesti kappale Siri ja Kanttu savaytti, miksikohan.

Huomenna Grand Canyonia taas, kuulemisiin viikon paasta ihanat!

Mina ja Grand Canyon vol. 2

Istuskelen taalla parvekkeella topissa ja hameessa ottamassa aurinkoa ja aikeissa informoida teita lisaa aiheesta mina ja Grand Canyon, kahdeksan paivaa sivistyksen ulottumattomissa. Aloitetaan alusta.

Lahto oli niinkin aikaisin kuin kuudelta aamulla. Heratys siis viiden maissa, ylos, makuupussin pakkailua ja muuta viime hetken puuhailua. Rentouttava kahvikupillinen ennen tuntematonta. Lopulta Patty, meidan valvoja, oli myohassa, mista ainakin Sven vaikutti aika turhautuneelta.

Lahtiessa oli viela pilkkopimeaa. Triple-A naapurista oli leiponut appelsiinikorvapuusteja amerikkalaiseen tapaan, eli paljon sokeria paalle yms. Ei ihan mun lempijuttuja, mutta eleena erittain suloinen. Meita oli yhteensa kaksitoista, Patty mukaanluettuna, joista tunsin (ja te tunnette, ystavaiseni) kolme. Sven, jonka jo mainitsin, oli ollut GCssa jo aiemmin saman porukan kanssa. Mina ja Shorty eli se toinen ruotsalainen oltiin ensikertalaisia. Sitten tosiaan Triple-A, joka oli ollut rinnakkaisen crew'n kanssa kanjonissa aikaisemmin. Kolmas tytto minun ja Triple-An lisaksi, Letti, oli kanssani Lake Meadilla viimeksi mutta en juurikaan haneen tutustunut (han tosin esiintyy huumeiden salakuljetus-kuvassa etualalla, en viimeksi maininnut). Voisin siis esitella loputkin, vaikka itse en tassa vaiheessa tarinaa viela heita tuntenutkaan. Ryhmakuvassa esiintyvat Hobitti ja Triathlon. Hobitti (joka ei muuten oikeastaan muistuttanut hobittia mutta jotenkin sen korvista tuli mieleen Merri tai Pippin) on ehka maailman suloisin brittimies, 23v, superihana aksentti. Muuta mainitsemisen arvoista on etta hanella on tapana puhutella paljon nimella ("Sorry, Siri", "Good morning, Siri", "Hi, Siri"), mika on aarimmaisen hammentavaa. Triathlon oli porukan junnu, 18-vuotias saksalaispoika, aarimmaisen kova kavelija ja juoksija, valilla vahan arsyttava siihen tapaan kuin vain 18-vuotiaat ovat, mutta muuten mukava. Naiden lisaksi tiimiin kuuluivat Kapinallinen, Punaviini, Hujoppi ja Soluttautuja. Kapinallinen on tatuoitu kanadalaispoika, joka ei viihtynyt koulussa ja on harjoittelija eli saa hiukan rahaa ajastaan ACEssa, mutta joka on yllattavankin sympaattinen tyyppi. Punaviini on aito ranskalainen, jolla on kuudetta vuotta tyttoystava, joka juo viineja kun muut juovat olutta ja joka on aarimmaisen mukava, keittaa kaakaota ja muuta kivaa. Hujoppi on Italiasta, en oikeastaan hirveikkaan etta se haluaisi  paasta toihin ihan varsinaiseen Trail Crewiin, sen verran paljon se pyori niiden kanssa.

Jep, takaisin autoon. Nukuin melkein koko matkan. Muut juttelivat kaikenlaista, mutta onnistuin istumaan sellaisten ihmisten valissa, joita en tuntenut, joten ei oikein ollut mitaan sanottavaa. Ei se kuitenkaan kauaa kestanyt. Perilla saatiinkin sitten odotella muuleja, joiden oli tarkoitus tulla hakemaan meidan tavarat. Otettiin kuvia ja muuta. Sitten matkaan, tavoitteena viiden mailin eli noin 8 kilometrin paassa oleva Tipoff, jossa meidan oli tarkoitus majoittua. Alkumatka oli oikein mukava, tavattiin kanjonista poistuvia ihmisia, pikku-L, Terveysfriikki, Skottipoika yms. Jossain vaiheessa huomasin jaaneeni viimeiseksi ja Patty oli ihan takanani. Tajusin, ettei han saa ohittaa minua, koska hanen pitaa katsoa etta kaikki paasevat turvassa perille, joten loppumatka olikin sitten aika stressaava kun yritin kipittaa alas etten olisi ihan hirvean hidas.

Phantom Ranch.

Alhaalla sitten odoteltiin. Kun trail crewn Adam tuli alas, saimme kuulla mita halusimmekin, eli etta ei toita enaa sina iltapaivana. Siispa paatimme vaeltaa koko matkan alas Colorado-joelle. Se oli kaunis. Pohjalla oli pieni ja sympaattinen lomakyla nimeltaan Phantom Ranch, jossa istuimme puolisen tuntia. Sielta sai lahettaa postikortteja, joissa oli leima "Kannettu Grand Canyonin pohjalta muulilla". Lahetin yhden porukoille. Phantom Ranch oli noin 2,5 mailin paassa, mika tarkoitti sita, etta ylos kiipeaminen oli tuskaa. Meilla kun ei Etela-Suomessa oikein ole makia, niin en ole tottunut kiipeamaan pitkia, tasaisia ylamakia, ja lisaksi lihakset olivat vasyneet alas menemisesta. Tassa vaiheessa aloin jo stressata ylos kiipeamista, ja se stressi ei sitten loppunutkaan ennen kuin olin ylhaalla.

Leiri ja GC kivasti taustalla.

Kaksi ensimmaista tyopaivaa olivat raskaita. Kannettiin sangoilla maata poluille, jotta ihmisilla ja muuleilla olisi helpompi kavella. Kun siihen lisattiin alastulosta kipeat lihakset, valilla tuntui oikeasti silta etta nyt kylla luovutan. En kuitenkaan luovuttanut. Lisaksi sain noina paivina kateni ja jalkani tayteen mustelmia. Toisen paivan lopuksi, kun olimme saaneet kaiken tehtya mita pitikin, kaytimme lopun tyoajan ottamalla ryhma- ja yksittaiskuvia coolilla kivella, niita loytyy edellisesta postauksesta. Kolmantena paivana roudattiin sitten puita neljannesmailin paasta ylamaesta leiriin. Siihen meni aamupaiva. Jossain vaiheessa alkoi sataa, ja sade yltyi lounaan aikana. Meidan oli tarkoitus liittya toiseen tyoporukkaan, mutta Patty totesi, ettei se kannata, kun nekin varmaan lopettavat sateen takia kohta. Aika kauan kesti, mutta kylla ne sitten lopettivatkin. Oli mukavaa vain lepailla vahan aikaa. Vahan meille lupailtiin etta seuraavanakaan paivana ei varmaan tarvitse tyoskennella.

Seuraava aamu oli kuitenkin kaunis, joten nousimme pettyneina heratykseen, soimme aamupalaa ja olimme seitsemalta valmiina lahtoon. Pomot (Trail Crew ja Patty) kuitenkin neuvottelivat jotain sivummassa ja sanoivat sitten, etta pidamme venyttelyringin vasta 20-30 minuutin paasta. Lopulta siihen meni melkein tunti. Venyttelimme ja sitten, taydellisella hetkella, tuli ylhaalta radiopuhelimella tieto etta liian lumista, ei tarvitse tyoskennella. Sita ne varmaan odottivatkin. Vapaapaiva, siis. Monet lahtivat vaeltelemaan, ma jain leiriin, luin ja nukuin. Se teki hyvaa, olin ollut ihan toivottoman uupunut oikeastaan ensimmaisesta paivasta lahtien.

Seuraavana paivana olinkin sitten paljon energisempi, ja hyva niin. Oli kaunis paiva. Paatin liittya toiseen tyoporukkaan, siihen, joka tyoskenteli trail crew'n kanssa. Siivottiin yhta kivi- ja hiekkakasaa Triple-An ja Letin kanssa. Jostain syysta kaikista porukan ihmisista juuri nuo kaksi tyttoa ovat ehka kaikkein kauimpana mun maailmasta. Ihan hauskaa meilla oli, pelattiin 20 kysymysta ja arvioitiin tiimilaisia ja vaeltajia. Suurimman osan ajasta tunsin kuitenkin olevani tosi pahasti eri aaltopituudella.

Samaisen paivan iltana oli paljon puhuttu Kilpailu. Triathlon oli haastanut Svenin ja Shortyn kisaan, tarkoitus oli juosta alas joelle ja takaisin, ruotsalaiset vaihtoivat alhaalla, Triathlon juoksi koko matkan itse. Triathlon oli vakuuttunut omasta voitostaan. Koska muuta tekemista ei oikeastaan ollut, Kisasta puhuttiin kaiken aikaa, lyotiin vetoa yms. Suurin osa ihmisista uskoi myos Triathlonin voittoon, han kun oli kokenut pitkan matkan juoksija. Kisan koittaessa kiipesimme Hobitin, Punaviinin ja Pattyn kanssa valtavalle kivelle josta naki melkein koko 4 kilometrin matkan alas. Taytyy sanoa, etta oli kylla coolimmat puitteet kuin suurimmalla osalla nakemistani kilpailuista ja otteluista. Ensimmaisena naimme Shortyn, joka oli jo saanut aikamoisen etumatkan Triathloniin. Se ei siita kaventunut loppua kohden ja ruotsalaispojat voittivat lopulta, mutta ajat olivat kylla jarjettomia: voittajat juoksivat kahdeksan kilometrin matkan yhteensa 35 minuutissa, Triathlonilla matkaan meni semmoiset 40 minuuttia. Ala- ja ylamakeen.

Vikana paivana vieriteltiin Triathlonin kanssa isoja kivia ja jatkettiin kivilajan siivoamista. Huomasin heti tulevanoi hanen kanssaan paljon paremmin toimeen kuin tyttojen, juteltiin koulujarjestelmista eri maissa, kielista, reilaamisesta yms. Paiva meni kohtuullisen nopeasti. Illalla menin aikaisin nukkumaan, koska olin paattanyt lahtea ylos tuntia ennen muita, jotta minun ei tarvitsisi stressata hitaasta kavelyvauhdistani.

Auringonnousu matkalla ylos.

Herasin siis viidelta, siivosin telttani, pakkasin kamani ja lahdin. Lopulta en edes ollut niin hidas: koko matkaan ylos meni kaksi tuntia ja viitisenkymmenta minuuttia, joka oli varsin kohtuullista, ja sain sitten odotella viimeisia varmaan yli tunnin ylhaalla. Onneksi en ollut ensimmainen, vaan Kapinallinen, Hobitti ja Triathlon olivat ohittaneet minut matkan varrella (kaksi ensimmaista lahtivat myos ennen kuinn oli pakko, Triathlon ihan oikeasti kiipesi ylos puolessa minun ajastani). Eika se lopulta edes ollut niin paha, vaikka kieltamatta puolimatkassa meinasi epausko iskea.

Siina se varmaan oli. Nyt olen lepaillyt Flagsissa pari paivaa, tanaan olisi tarkoitus lahtea Hobitin, Punaviinin, Shortyn, Svenin, Triathlonin ja Triple-An kanssa Phoenixiin katsomaan latkaa ja rodeota ja nauttimaan helteesta. Jei. Sitten toivottavasti aikanaan takaisin Grand Canyoniin.