Mina ja Grand Canyon vol. 2

Istuskelen taalla parvekkeella topissa ja hameessa ottamassa aurinkoa ja aikeissa informoida teita lisaa aiheesta mina ja Grand Canyon, kahdeksan paivaa sivistyksen ulottumattomissa. Aloitetaan alusta.

Lahto oli niinkin aikaisin kuin kuudelta aamulla. Heratys siis viiden maissa, ylos, makuupussin pakkailua ja muuta viime hetken puuhailua. Rentouttava kahvikupillinen ennen tuntematonta. Lopulta Patty, meidan valvoja, oli myohassa, mista ainakin Sven vaikutti aika turhautuneelta.

Lahtiessa oli viela pilkkopimeaa. Triple-A naapurista oli leiponut appelsiinikorvapuusteja amerikkalaiseen tapaan, eli paljon sokeria paalle yms. Ei ihan mun lempijuttuja, mutta eleena erittain suloinen. Meita oli yhteensa kaksitoista, Patty mukaanluettuna, joista tunsin (ja te tunnette, ystavaiseni) kolme. Sven, jonka jo mainitsin, oli ollut GCssa jo aiemmin saman porukan kanssa. Mina ja Shorty eli se toinen ruotsalainen oltiin ensikertalaisia. Sitten tosiaan Triple-A, joka oli ollut rinnakkaisen crew'n kanssa kanjonissa aikaisemmin. Kolmas tytto minun ja Triple-An lisaksi, Letti, oli kanssani Lake Meadilla viimeksi mutta en juurikaan haneen tutustunut (han tosin esiintyy huumeiden salakuljetus-kuvassa etualalla, en viimeksi maininnut). Voisin siis esitella loputkin, vaikka itse en tassa vaiheessa tarinaa viela heita tuntenutkaan. Ryhmakuvassa esiintyvat Hobitti ja Triathlon. Hobitti (joka ei muuten oikeastaan muistuttanut hobittia mutta jotenkin sen korvista tuli mieleen Merri tai Pippin) on ehka maailman suloisin brittimies, 23v, superihana aksentti. Muuta mainitsemisen arvoista on etta hanella on tapana puhutella paljon nimella ("Sorry, Siri", "Good morning, Siri", "Hi, Siri"), mika on aarimmaisen hammentavaa. Triathlon oli porukan junnu, 18-vuotias saksalaispoika, aarimmaisen kova kavelija ja juoksija, valilla vahan arsyttava siihen tapaan kuin vain 18-vuotiaat ovat, mutta muuten mukava. Naiden lisaksi tiimiin kuuluivat Kapinallinen, Punaviini, Hujoppi ja Soluttautuja. Kapinallinen on tatuoitu kanadalaispoika, joka ei viihtynyt koulussa ja on harjoittelija eli saa hiukan rahaa ajastaan ACEssa, mutta joka on yllattavankin sympaattinen tyyppi. Punaviini on aito ranskalainen, jolla on kuudetta vuotta tyttoystava, joka juo viineja kun muut juovat olutta ja joka on aarimmaisen mukava, keittaa kaakaota ja muuta kivaa. Hujoppi on Italiasta, en oikeastaan hirveikkaan etta se haluaisi  paasta toihin ihan varsinaiseen Trail Crewiin, sen verran paljon se pyori niiden kanssa.

Jep, takaisin autoon. Nukuin melkein koko matkan. Muut juttelivat kaikenlaista, mutta onnistuin istumaan sellaisten ihmisten valissa, joita en tuntenut, joten ei oikein ollut mitaan sanottavaa. Ei se kuitenkaan kauaa kestanyt. Perilla saatiinkin sitten odotella muuleja, joiden oli tarkoitus tulla hakemaan meidan tavarat. Otettiin kuvia ja muuta. Sitten matkaan, tavoitteena viiden mailin eli noin 8 kilometrin paassa oleva Tipoff, jossa meidan oli tarkoitus majoittua. Alkumatka oli oikein mukava, tavattiin kanjonista poistuvia ihmisia, pikku-L, Terveysfriikki, Skottipoika yms. Jossain vaiheessa huomasin jaaneeni viimeiseksi ja Patty oli ihan takanani. Tajusin, ettei han saa ohittaa minua, koska hanen pitaa katsoa etta kaikki paasevat turvassa perille, joten loppumatka olikin sitten aika stressaava kun yritin kipittaa alas etten olisi ihan hirvean hidas.

Phantom Ranch.

Alhaalla sitten odoteltiin. Kun trail crewn Adam tuli alas, saimme kuulla mita halusimmekin, eli etta ei toita enaa sina iltapaivana. Siispa paatimme vaeltaa koko matkan alas Colorado-joelle. Se oli kaunis. Pohjalla oli pieni ja sympaattinen lomakyla nimeltaan Phantom Ranch, jossa istuimme puolisen tuntia. Sielta sai lahettaa postikortteja, joissa oli leima "Kannettu Grand Canyonin pohjalta muulilla". Lahetin yhden porukoille. Phantom Ranch oli noin 2,5 mailin paassa, mika tarkoitti sita, etta ylos kiipeaminen oli tuskaa. Meilla kun ei Etela-Suomessa oikein ole makia, niin en ole tottunut kiipeamaan pitkia, tasaisia ylamakia, ja lisaksi lihakset olivat vasyneet alas menemisesta. Tassa vaiheessa aloin jo stressata ylos kiipeamista, ja se stressi ei sitten loppunutkaan ennen kuin olin ylhaalla.

Leiri ja GC kivasti taustalla.

Kaksi ensimmaista tyopaivaa olivat raskaita. Kannettiin sangoilla maata poluille, jotta ihmisilla ja muuleilla olisi helpompi kavella. Kun siihen lisattiin alastulosta kipeat lihakset, valilla tuntui oikeasti silta etta nyt kylla luovutan. En kuitenkaan luovuttanut. Lisaksi sain noina paivina kateni ja jalkani tayteen mustelmia. Toisen paivan lopuksi, kun olimme saaneet kaiken tehtya mita pitikin, kaytimme lopun tyoajan ottamalla ryhma- ja yksittaiskuvia coolilla kivella, niita loytyy edellisesta postauksesta. Kolmantena paivana roudattiin sitten puita neljannesmailin paasta ylamaesta leiriin. Siihen meni aamupaiva. Jossain vaiheessa alkoi sataa, ja sade yltyi lounaan aikana. Meidan oli tarkoitus liittya toiseen tyoporukkaan, mutta Patty totesi, ettei se kannata, kun nekin varmaan lopettavat sateen takia kohta. Aika kauan kesti, mutta kylla ne sitten lopettivatkin. Oli mukavaa vain lepailla vahan aikaa. Vahan meille lupailtiin etta seuraavanakaan paivana ei varmaan tarvitse tyoskennella.

Seuraava aamu oli kuitenkin kaunis, joten nousimme pettyneina heratykseen, soimme aamupalaa ja olimme seitsemalta valmiina lahtoon. Pomot (Trail Crew ja Patty) kuitenkin neuvottelivat jotain sivummassa ja sanoivat sitten, etta pidamme venyttelyringin vasta 20-30 minuutin paasta. Lopulta siihen meni melkein tunti. Venyttelimme ja sitten, taydellisella hetkella, tuli ylhaalta radiopuhelimella tieto etta liian lumista, ei tarvitse tyoskennella. Sita ne varmaan odottivatkin. Vapaapaiva, siis. Monet lahtivat vaeltelemaan, ma jain leiriin, luin ja nukuin. Se teki hyvaa, olin ollut ihan toivottoman uupunut oikeastaan ensimmaisesta paivasta lahtien.

Seuraavana paivana olinkin sitten paljon energisempi, ja hyva niin. Oli kaunis paiva. Paatin liittya toiseen tyoporukkaan, siihen, joka tyoskenteli trail crew'n kanssa. Siivottiin yhta kivi- ja hiekkakasaa Triple-An ja Letin kanssa. Jostain syysta kaikista porukan ihmisista juuri nuo kaksi tyttoa ovat ehka kaikkein kauimpana mun maailmasta. Ihan hauskaa meilla oli, pelattiin 20 kysymysta ja arvioitiin tiimilaisia ja vaeltajia. Suurimman osan ajasta tunsin kuitenkin olevani tosi pahasti eri aaltopituudella.

Samaisen paivan iltana oli paljon puhuttu Kilpailu. Triathlon oli haastanut Svenin ja Shortyn kisaan, tarkoitus oli juosta alas joelle ja takaisin, ruotsalaiset vaihtoivat alhaalla, Triathlon juoksi koko matkan itse. Triathlon oli vakuuttunut omasta voitostaan. Koska muuta tekemista ei oikeastaan ollut, Kisasta puhuttiin kaiken aikaa, lyotiin vetoa yms. Suurin osa ihmisista uskoi myos Triathlonin voittoon, han kun oli kokenut pitkan matkan juoksija. Kisan koittaessa kiipesimme Hobitin, Punaviinin ja Pattyn kanssa valtavalle kivelle josta naki melkein koko 4 kilometrin matkan alas. Taytyy sanoa, etta oli kylla coolimmat puitteet kuin suurimmalla osalla nakemistani kilpailuista ja otteluista. Ensimmaisena naimme Shortyn, joka oli jo saanut aikamoisen etumatkan Triathloniin. Se ei siita kaventunut loppua kohden ja ruotsalaispojat voittivat lopulta, mutta ajat olivat kylla jarjettomia: voittajat juoksivat kahdeksan kilometrin matkan yhteensa 35 minuutissa, Triathlonilla matkaan meni semmoiset 40 minuuttia. Ala- ja ylamakeen.

Vikana paivana vieriteltiin Triathlonin kanssa isoja kivia ja jatkettiin kivilajan siivoamista. Huomasin heti tulevanoi hanen kanssaan paljon paremmin toimeen kuin tyttojen, juteltiin koulujarjestelmista eri maissa, kielista, reilaamisesta yms. Paiva meni kohtuullisen nopeasti. Illalla menin aikaisin nukkumaan, koska olin paattanyt lahtea ylos tuntia ennen muita, jotta minun ei tarvitsisi stressata hitaasta kavelyvauhdistani.

Auringonnousu matkalla ylos.

Herasin siis viidelta, siivosin telttani, pakkasin kamani ja lahdin. Lopulta en edes ollut niin hidas: koko matkaan ylos meni kaksi tuntia ja viitisenkymmenta minuuttia, joka oli varsin kohtuullista, ja sain sitten odotella viimeisia varmaan yli tunnin ylhaalla. Onneksi en ollut ensimmainen, vaan Kapinallinen, Hobitti ja Triathlon olivat ohittaneet minut matkan varrella (kaksi ensimmaista lahtivat myos ennen kuinn oli pakko, Triathlon ihan oikeasti kiipesi ylos puolessa minun ajastani). Eika se lopulta edes ollut niin paha, vaikka kieltamatta puolimatkassa meinasi epausko iskea.

Siina se varmaan oli. Nyt olen lepaillyt Flagsissa pari paivaa, tanaan olisi tarkoitus lahtea Hobitin, Punaviinin, Shortyn, Svenin, Triathlonin ja Triple-An kanssa Phoenixiin katsomaan latkaa ja rodeota ja nauttimaan helteesta. Jei. Sitten toivottavasti aikanaan takaisin Grand Canyoniin.